Keskiviikkona alkaa joulu … tai sitten ei. Kun kuorma ei oletuksesta huolimatta tullutkaan ja työpäivä kutistui muutamaan tuntiin päätin toteuttaa suunnitelmani Hiivaniemeen tutustumisesta.
Joutsijärvi ja sen ympäri kiertävä reitti on jäänyt kummittelemaan päähäni. Vuoden takainen vaellus partioryhmän kanssa puoleen väliin reittiä, Tammentilalta Sisälmystenlahdelle asti oli mieleenpainuva. Onhan noita järviä kaikkialla, mutta Joutsijärvessä on jotain ainutlaatuista. Sen paikoin hyvinkin kivikkoinen maasto ja monien saarien kirjavoittama järvenselkä on lumoava. Lisäksi ympärikiertävä hyvin merkitty ja monin levähdyspaikoin varustettu retkeilyreitti on iso plussa.
Niinpä siis, keskiviikon yllätyksellisen jouston innoittamana kaivoin Joutsijärven retkeilyreitin kartan esille ja tutkailin paikkaa minne saisin auton jätettyä. Teetä termariin, pari korppua pussiin ja kaupasta makkarapaketti matkaan – ehkä enemmän koiraa kuin itseä varten.
Jos itse en ole mikään koiran kanssa vaeltelija niin Marika-koira ei ole mikään autoilijakoira. Matka meni kuitenkin odotettua mukavammin ja ilman oksenteluja.
Ajoin Silokallion kurssikeskukselle johtavaa tietä ja jatkoin Silokalliolle kääntyvästä risteyksestä suoraan Kulhantietä pitkin. Tie oli kuoppainen, mutta ajettavissa ja pian tulinkin risteykseen, josta reitti erkanee kohti Kakkuria, Kulhaa ja Hiivaniemeä. Tässä kohden oli hyvää tilaa autolle, joten parkkeerasin auton mukavasti risteykseen.
Silokalliolla oli selvästi käynnissä jokin kurssi tms. tapahtuma, sillä jo autolla ohitin pari vanhempaa pariskuntaa kävelyllä ja reitin alussa vastaani tuli kaksi vanhempaa naista, jotka olivat kovin onnellisia ihanan, vauhkon koiran tavatessaan. Marika-koira ei ollut ihan samaa mieltä, joten nostin sen syliini ja kannoin omien sanojensa mukaan siunatuksi itsensä kokevien naisten ohitse.
Aluksi reitti oli vanhaa nurmettunutta, suoraa metsätietä Joutsijärven rantaan asti.
Tästä matka koukkasi pitkospuille järven rantaa kaartavalle retkeilyreitille.
Koko retkeilyreitti on hyvin merkitty. Eksymisen vaaraa ei ole, sillä punaisia pampuloita on maalattu todella tiuhaan puiden kylkiin.
Lokakuinen päivä oli upea, ei liian lämmin muttei kylmäkään. Joutsijärvi siinteli tyynenä ja sinisenä ja rannan puiden ruska heijastui sen pintaan.
Marika-koira selviytyi pitkospuilla hyvin, välillä tassu meinasi lipsahtaa lautojen rakoihin.
Kaunista järvenrantaa tarpeeksi ihaituamme, muurahaiskeon uneliasta hääräystä ihmeteltyämme ja pysähdyttyämme nuuskimaan (en minä vaan koira) lähes joka toisen puun kylkeä, polunreunan mättäitä ja varpuja saavuimme polkujen risteykseen.
Toinen polku johti Hiivaniemeen ja toinen kohti Kakkuria ja Kulhaa … sinne sitten joku toinen kerta.
Kohti Hiivaniemeä kuljettiin soistuneen alueen läpi, pitkospuita totta kai.
En tiedä mikä siinä on, mutta pitkospuut ovat soiden ohella lemppareitani. Onko se kenties se turvallinen, kulkua ohjaava ja kulkualuetta rajaava tunne, näen kauaksi eteeni minne polkuni vie vai puun tuntu jalanalla – yhtä kaikki tällä reitillä riitti kiitettävän paljon pitkosta siihen nähden ettei kyse ollut suoreitistä.
Sitten edessä häämötti Sudenaidanlahden ylittävä siltarakennelma. Se oli koiralle liikaa – ylitys tapahtui siis koira kainalossa ja takaisin maahan laskettuna Marika-koira kääntyi useamman kerran tuijottamaan siltaa ja murisi ja tuhisteli sille ärtyneenä. Kerroin koiralle, että takaisin tultaisiin kulkemaan samaa siltaa, mutta mitäpä se puheesta olisi ymmärtänyt.
Sillan jälkeen saavuimme keltaiseen maisemaan – polun peittivät tyystin maahan pudonneet, keltaiset haavan lehdet. Satumaista.
Nyt ei enää pilkottanut Joutsijärven sinisyyttä puiden takana, polku kulki kauempana rannasta johdattaen alueelle, jossa Tapanin-päivän myrsky vuonna 2011 oli tehnyt tuhojaan. Puut oli jätetty sinälleen ja hiljaisuudessa kuuluikin toisiaan vasten nojaavien, puoliksi kaatuneiden puiden natinaa.
Marika-koiraa pelotti jokin metsässä ja se kulki tosi arkaillen. Tiedä sitten mitä aistinut tai haistanut, mutta itse en nähnyt mitään pelkäämisen arvoista, joten jatkoimme matkaa. Maassa polun vierellä lojui puusta pudonnut, tyhjä linnunpesä.
Sitten olimme ”kohteessa”, ensin pilkisti puiden lomasta puucee ja sitten tulimme Hiivaniemen rantaan ja leirialueelle. Alueella oli puusuoja, nuotiopaikka pöytineen ja laavu, kaikki mukavasti vähän hajallaan sallien useammankin eri ryhmän viipyä alueella toisiaan häiritsemättä.
Alueella oli myös tasaista, telttailuun sopivaa aluetta riittämiin.
Istuskelin laavulla ja nautin eväistä. Marika-koira ei millään uskaltanut hypätä laavuun sisäpuolelelle vaan tahtoi mieluummin syödä makkaranpalansa maasta.
Evästelyn jälkeen tutkailin aluetta, rannan laituria, puusuojan puutilannetta ja ihailin rannan käkkyrää koivua.
Sitten oli aika heittää reppu selkään ja suunnata takaisin päin kohti autoa.
Jos Marika-koira oli kulkenut hitaasti ja kaikki tuppaat ja puut tutkiskellen tulomatkan niin nyt mentiin aivan eri tahtiin. Välillä minä ja välillä koira edellä menimme todella reipasta vauhtia pitkin polkua aina sillalle asti. Melkein koira uskaltautui ylittämään sillankin, mutta lopulta sain taas kantaa sen toiselle puolen sylissäni.
Yhtään ei ollut mielenkiintoista haisteltavaa matkan varrella vaan melkein juosten kuljimme pitkin polkua ensin risteykseen, sitten järvenrantaa myötäillen ja kiviä väistellen autolle asti. Pariin otteeseen sentään sain pysäytetyksi vauhtia niin, että ehdin napata kuvan.
Autolle päästyämme kurkistin karttaa ensimmäisen kerran ja tajusin, että lähellä olisi Rekitaipaleenjärven tulentekopaikka. Miksei siis samalla reissulla katsastaisi sitäkin?
Koira ei ollut ensin kovin innokas jatkamaan matkaa, mutta kulki kuitenkin uskollisesti mukana.
Alkuun kuljimme Kulhantietä pitkin pienen matkaa ja saavuimme osin romahtaneiden rakennusten luo, josta reitti lähti kohti Rekitaipaleenjärveä.
Yllätyksekseni reitti olikin tällä kohtaa helppokulkuista sorapolkua. Karttaan tätä ei ollut merkitty.
Matka järven rantaan ei todellakaan ollut pitkä, vaan pian pienen järven selkä jo siinteli polun varrelta. Eikä matka tulentekopaikallekaan ollut kummoinenkaan.
Tulentekopaikalla oli esteetön katos, puusuoja ja puucee .. ja mikä parasta – säässä harmaantunut laituri.
Rekitaipaleenjärvi oli pieni erämaajärven oloinen vesistö ja kauniissa syyspäivässä satumainen rannalta veteen kuvastuvine lehtipuineen. Siihen laiturille olisi voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa ihailemaan maisemaa ja paistattelemaan päivää lokakuun viipyilevässä valossa.
Takaisin oli kuitenkin lähdettävä ja koirakin oli kyllä selvästi samaa mieltä. Tuonne kyllä olisi tultava toistekin – niinkuin koko Joutsijärven reitistölle – kiertää Rekitaipaleenjärven reitti ja koko Joutsijärvi. Mutta se joskus toiste – tämä päivä ja sen mieleen lataamat kauniit värit muistaisin pitkään ja ne kantaisivat yli edessä olevien harmaampien päivien.
Sorapolulta Kulhantielle tullessamme huomasin tien toisella puolen kaivon, jonka vierellä olevassa taulussa oli kiinnitettynä tutkimustulos vedenlaadusta. Se ei kyllä ollut aivan tuore ja tämänvuotinen tulos, mutta eiköhän vesi silti käyttökelpoista olisi.
Kaikkinensa matkaa kertyi n. 5,3 kilometriä ja aikaa kului alle kaksi tuntia – silti tuntui kuin olisin ollut matkassa koko päivän – sellainen energialataus retkestä tuli.
Kattivaara 