Meriveden pinta on laskenut jo jonkin aikaa paljastaen rantavesien salaisuuksia.
Kun luin ensin Satakunnan Kansasta ja sitten kaverin Fb seinältä Munakarin olevan saavutettavissa jalkaisin ei paljoa tarvittu kun päätös Munakarin valloituksesta oli tehty.
Satamatien varrella kivet paljastavat juurensa
Kaikki 12 vuotta Porissa asuttuamme, en ollut vielä koskaan käynyt Munakarinsäikällä ja Munakarikin oli vain siinnellyt kaukaisuudessa Yyteriviisiteillämme – joten olikin jo korkea aika tutustua tähän nähtävyyteen.
Kuva lainattu Porin kaupungin nettisivuilta
”Yyterinsantojen lähimmän saaren, Munakarin, ja mantereen väliin on ristiaallokossa muodostunut Munakarinsäikkä niminen tombolo, mikä on tietynlainen särkkä. Munakarinsäikkä on geologisesti edustavampia Suomessa yhä syntyvistä tomboloista.” kertoo Ely-keskuksen julkaisu.Munakari sijaitsee Yyterin rannikolla, Munakarinsäikän kohdalla. Se on pieni, kivikkorantainen saari, joka on kokonaisuudessaan luonnonsuojelualuetta. Sen kohdilla toisella puolen on Yyterin sannat ja toisella puolen alkavat pian Yyterin lietteet.
Merivedenkorkeuden ennustetta tutkailtuani tulin tulokseen, että perjantai olisi paras päivä päästä kuivin jaloin perille (näin jälkikäteen voin todeta, että niin sään kuin vedenkorkeuden perusteella torstai olisi ollut paras, mutta menneitähän ei murehdita).
Aamu oli harmaa, toisin kuin torstaina, keliä harmitellessani lohdutti tieto, että ainakaan ei ole kylmä.
Keitin teetä termariin, otin mukaan istuinalustan teetaukoa ajatellen ja vaihtosukat varmuuden varalle ja suuntasin matkaan.
Koska en halunnut kulkea hiekassa ja rantaviivalla koko matkaa, olin päättänyt suunnata Yyterin lomakylien läheisyyteen ja kulkea sitä kautta retkeilyreittiä pitkin Munakarinsäikälle. Autoista päätellen moni muukin oli ajatellut samoin. Sain kuitenkin kulkea metsäosuuden liki omassa rauhassa.
Hiekassa kulkemiselta ei kuitenkaan säästynyt, sillä polkua oli kuljettu niin kauan, että hiekka oli tullut kokonaan esiin joten kulku oli hiekassa polkemista. Onneksi polun reunoilla oli kiinteämpää alustaa. Lähempänä rantaa mäntyjen hallitsema kangasmaasto muuttui lehtomaisemmaksi.
Polku putkahti rannalle ja Munakarin matalanvedenaikaisen nähtävyyden suosio paljastui. Kohti Munakaria kulki ihmisiä yksin, pareittain tai ryhmissä tasaiseen tahtiin.
Rannan hiekkapoimussa joku perhekunta viritteli kertakäyttögrilliä ja Munakarilla näkyi useita ihmisiä.
Alkuun Munakarinsäikkä oli helppokulkuista osin hiekan kokonaan peittämään kivikkoa, mutta kun päästiin vedenalla olleelle kannakselle olivat kivet paikoin liukkaita ja välillä vettäkin oli niin, että kenkien oli hieman kokeiltava vedenkestävyyttään. Onnekseni vaelluskengät toimivat moitteetta.
Toista oli niillä kulkijoilla, jotka olivat varustautuneet lenkkareilla – heidän piti tarkkaan asetella askeleensa säästyäkseen kuivin jaloin vaikka vesi olikin todella matalalla.
Harppomisten ja askelten asettelun jälkeen pääsin Munakarin puolelle särkkää. Merenpinnan lasku oli paljastanut merilevän peittämät kivet.
Keskeltä hiekkapolkua pilkisti erikoisen näköinen vihertävä kivi jota oli jäätävä ihastelemaan.
Ja totta kai monen muun kävijän tavoin piti kiivetä saaren korkeimmalle (?) kohdalle voidakseni ottaa kuvan särkkämuodostelmasta, joka harvemmin on kokonaisuudessaan veden alta esillä kuvattavaksi. Ranta näytti olevan kauempana kuin todellisuudessa olikaan – oikeasti matkaa saaren ja rantahietikon välillä on alle kilometri.
Ensin halusin nähdä mitä on saaren keskellä – katajia … katajia kaikkialla.
Niinpä lähdin kiertämään saarta rantakivikkoa myötäillen. Vesiraja oli paennut kauas paljastaen täälläkin kivikkoisen pohjan ja leväkasvustot. Saarella ei näyttänyt olevan hiekkarantaa vaikka Yyterissä oltiinkin. Kivikossa kasvoi kauniisti ruskan keltaiseksi värjäämää kasvia, jonka nimeä en saanut mieleeni vaikka kuinka koitin muistia kaivella.
Rannalla oli useampia kummeleita, kivisiä erikorkuisia pinoja aiempien kävijöiden jäljiltä. Korkein ja myös upein niistä oli itseni korkuinen.
Kivien seassa sinnittelevän mansikan lisäksi myös suikerohanhikki oli saanut kauniin syysvärityksen
Ranta oli täynnään mitä mielenkiintoisempia kiviä; miten ne olivat muotoutuneet, missä syntyneet, mistä tänne kulkeneet.
Valitsin yhden laakean kiven taukopaikaksi saaren takarannalla ja ihailin aikani edessä aukeavaa maisemaa. Jos rajasi katsekentän sivuilta yhtäältä Herrainpäivien niemen ja ja toisaalta muut saaret, näytti edessä avautuva meri aavalta ja rannattomalta.
Tämäkin isohko rannan kivi näytti kuin muovailuvahasta pyöräytellyltä möykyltä.
Paikoin rannan levä oli vielä vihreää – ehkä se toipuisi veden noustua takaisin sen peitoksi.
Kiviä, merenrannan elpymistä tämän harvinaisen matalanveden jakson jäljiltä ja Munakarin luonnon kestämistä tältä ”turismivaellukselta” aikani pohdiskeltuani oli aika suunnata takaisin rantaa ja mannerta kohti.
Paluumatka oli hieman haasteellisempi, sillä vesi oli lähtenyt nousemaan. Pääsin silti kunnialla kuivin jaloin takaisinkin kun asettelin askeleeni tarkkaan kiville ja käytin hankalimmassa kohden apunani siihen askelavuksi aseteltua lautaa ja ystävällisen kanssakulkijan käsivartta.
Pahimmassa kohden vesiraja hipoi vaelluskenkien nauhanreikiä.
Koska inhoan kulkea samoja reittejä ees taas ja haluan aina nähdä uusia maisemia ja kulkea rengasteitä, valitsin maastoon reittimerkein merkitsemättömän tien takaisin lomakylän parkkipaikalle.
Tie kulki halki vanhan hakkuualueen tarjoten ruskan värejä ja mukavaa kulkualustaa pehmeän hiekan sijaan.
Koko reissu kaikkineen oli n. 5,8 km ja aikaa meni parisen tuntia.
Tämä oli tällainen vähän kuin ”once-in-the-lifetime” elämys, sillä eihän sitä tiedä koska vesi seuraavan kerran laskee niin mataliin lukemiin, että pääsen kulkemaan vesireittejä Munakariin.
ps. lisäys – linkki upeaan videoon uutisesta, jonka löysin iltalehden julkaisemana (video Sauli Lehtinen/Mediatoimisto Dorian) – toivottavasti toimii
Taukoherkut; Fazerin lakut ja Pirkan reilun kaupan Rooibos kerma-karpalojuoma
Kattivaara 