Vukov Konak – paikka, jossa aika pysähtyy

Löysin alkujaan Vukov Konakin netistä Kaukokaipuu matkablogin kautta, kuten netin kautta oli löytynyt ylipäätään kimmoke Bosniaan matkustamisellemme.

Hassua sinänsä, sillä Vukov Konak on paikka, jossa internet ja koko kiireinen nykymaailma on kaukana poissa – vaikka sinne löytääkseen onkin todennäköisesti joutunut kulkemaan netin kautta.

Vuoret allamme lähellä Sarajevon lentokenttää

Kun olimme selvinneet myöhästyneen lennon vuoksi kiireeksi muuttuneesta rahanvaihdosta, puhelinliittymien hankinnasta ja vuokra-auton vastaanotosta viimein maantielle oli pää jo aivan puuroinen. Matkan häly humisi korvissa ja ajatus ei oikein ottanut kiinnekohtaa todellisuuteen.

Navigaattori kuitenkin opasti meitä (ehkä hieman aluksi eksyen) oikeaan suuntaan, joten nousu nousulta, mutka mutkalta ja risteys risteykseltä lähestyimme Vucja Lukan pikkuruista kylää.

lehmä joka ei halunnut asua aitojen rajaamalla laitumella

Ja sitten olimmekin jo melkein perillä, navigaattori lakkasi toimimasta ja yhteys ulkomaailmaan katkesi – ei yhtikäs mitään signaalia. Ja se oli – autovuokrausfirman miestä lainaten: ”it’s okay – no problem”.

Jatkoimme matkaa kohti viitoituksen osoittamaa suuntaa luottaen siihen, että löydämme kyllä perille. Ja perille me löysimmekin.

Vukov Konak – majatalo vuoristossa havupuiden keskellä

Kävelimme pihaan, tervehdimme ja istahdimme alas. Olimme kuin kuussa – jotenkin irtonaisen ulkona kaikesta. Saimme eteemme lautaselliset herkullista kasvissosekeittoa ja se oli juuri se kaikki, mitä sillä hetkellä kaipasi – koko sen hetki soppalautasella.

Olimme ylhäällä vuoristossa, 1300 m korkeudessa. Silti linnuntietä Sarajevoon oli matkaa vain viitisen kilometriä – vuoristoteitä myödenkin vain 18 km. Kuitenkin niin kaukana, piilossa tai toisessa ajassa.

Veimme tavaramme talon ylimmässä kerroksessa olevaan huoneeseen ja lähdimme tekemään pienen kävelylenkin ympäristöön. Palattuamme kömmimme petiin ja nukahdimme saman tien molemmat.

makuupaikkamme talon ylimmässä kerroksessa

huoneeseemme kuljettiin jyrkkiä portaita lattialuukun kautta.

Kun heräsimme usean tunnin unien jälkeen illalla, nukkui onnellisesti kehräävä Ellis kissa välissämme itsensä pitkäksi venyttäneenä. Me jatkoimme unia aamuun asti – enkä muista koska viimeksi kumpikaan meistä olisi nukkunut niin hyvin ja sikeästi.

Aamulla heräsimme auringon paisteeseen ja kirpeän raikkaaseen ilmaan. Alakerrasta kuului kolinaa ja hiljalleen nousimme ylös uuteen päivään.

jos maisema ikkunasta on tällainen ei voi olla kuin onnellinen

Pihalla Pekka-kissa (joka nimestä huolimatta onkin tyttö) kiehnäsi aurinkoläikässä ja jostain kauempaa kuului kellojen kalkatus kun lehmät kulkivat rauhallisesti ruokaillen vastapäisellä rinteellä.

Talon seinustalla, puoliksi auringossa istui yksi talossa työskentelevistä vapaaehtoisista kirjaa lukien ja arka ruskea koira painoi päänsä vasten jalkaa rapsutusta kerjäten.

Nala-koira joka ei voinut saada tarpeekseen rapsutuksista

Miten tuollaisessa paikassa voi edes kaivata yhteyttä ulkomaailmaan?

No ehkä me välillä vähän kaipasimme, sillä olisi halunnut kertoa kotiin, että perillä ollaan ja kysellä kuulumisia. Mutta se kaikki oli sillä hetkellä jotenkin yhdentekevää, sen kerkeäisi sitten aikanaan – malo po malo, pikkuhiljaa.

paikka jossa aika menettää merkityksensä

Sillä kun olet perillä … kun olet tullut vuoristoon,
havupuiden ja raikkaan ilman keskelle olet todellakin perillä.
Ja samalla hetkellä kun olet istahtanut penkille talon pihalle
on aika ympärilläsi pysähtynyt.

puiset räystäspuut ja -kourut

Söimme kiireettä majoitukseen sisältyvän aamiaisen ja pohdimme päivän ohjelmaa. Päädyimme kiipeämään läheisen Crepoljskon huipulle ja paluumatkalla sieltä eksyimme kuin varkain Sarajevon ydinkeskustaan. Näistä kuitenkin toisella kertaa.

kupponen bosnialaista kahvia – kiireettä totta kai

Vukov Konak majataloa pitää suomalais-bosnialainen pariskunta Nepu ja Jasmin Šahinpašić tytärtensä Iitan ja Aimin pyöriessä luontevasti mukana. Majataloa asuttavat vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi muutama vuohi, kissat Pekka ja Ellis sekä vaihteleva määrä koiria, joista etenkin surusilmäinen Nala sulatti sydämemme täysin.

Suomalainen sauna aidolla suomalaisella kiukaalla

Tämän yhteisön ja vuoristoidyllin yllä päällimmäisenä on aistittavissa ihana, joutilas kiireettömyys, joka ei silti ole laiskuutta vaan ennemminkin sitä voisi kutsua vapaudeksi.

Kaikki kyllä tapahtuu – aikanaan. Nälkä tulee tyydytettyä, talon toimet tehtyä. Mutta se tekemällä tehty kiire, nettissä roikkumiseen tuhlattu aika ja muu joutava on karsiutunut pois.

Silti elämä tuolla vuoristoparatiisissa ei ole askeettista tai ankeaa – se on täyttä. Siinä on kaikki oleellinen.

Vuoriretkeltä majapaikkaan palattuamme jutustelimme pitkään Nepun kanssa Bosniasta, asumisen haasteista, tulevaisuudesta, mahdollisuuksista.

Jossain välissä iltaa Jasmin taikoi eteemme ihanan annoksen paikallisia makuja – molemmat ihastuimme ikihyviksi etenkin ajvariin ja eräänlaisiin munkkipalleroihin. Tarjottimella oli myös juustoa, jonka valmistamiseen käytetty maito on niiden samojen lehmien, joiden kellojen kalkatusta olimme kuunnelleet. Todellisia onnellisia lehmiä – vapaana metsässä asustavia.

Taivaallisia makuja ja silti aineksiltaan niin perin yksinkertaisia.

pihalla oleva katos, jossa tulisija ja avotakka

paikallisia makuja lautasella

Herkullisen iltapalan ja kaiken päivän aikana näkemämme ja kokemamme uuvuttamana kömmimme tyytyväisenä ylös nukkumaan – eikä saunassa käynti tullut enää mieleenkään vaikka sellaistakin olimme aamulla kaavailleet.

Ennen nukahtamista pohdin, miten vaivattomasti joidenkin ihmisten kanssa keskustelu voi sujua vaikka olisit tavannut vasta äsken ja miten yksinkertaisista asioista voi tulla niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

onnelliset koirat nauttivat huomiosta

Aamulla heräsimme jälleen hyvinnukkuneina tajuten, että oli lähtöaamu. Pakattuamme vähäiset tavaramme kasaan könysimme alas ja ulos aurinkoiselle pihalle.

Jasminin valmistama herkullinen munakas katosi nopeasti lautasiltamme. Tässäkin kyseessä oli todellinen lähiruoka, sillä munat tulivat läheiseltä tilalta, jota piti sisarensa poismenon myötä yksinään asumaan jäänyt vanha nainen.

todellista luomu- ja lähiruokaa aamiaiseksi

Aamiaisen jälkeen päätimme nousta vastapäisille rinteille, joita olimme saaneet ihailla aamun valossa makuupaikkamme ikkunasta. Valitsimme reitin, joka ei johtanut lehmien sekaan vaan myötäili lehmälaitumen aitaa ja ohitti pienen hautausmaan.

Kukkulan päällä maisemat avautuivat metsäisinä, kauempana siintävien vuorenhuippujen kehystäessä maisemaa. Lehmät hamuilivat lyhyeksi syötyä heinää hypnoottisen verkkaiseen tahtiin liikkuen hiljakseen ylöspäin.
Ja nettiyhteys toimi.

vastapäisen kukkulan rinteillä

Palattuamme takaisin Vukov Konakin puiden suojaamalle pihamaalle varjon tuoma vilvoitus tuntui helpotukselta. Päivästä olisi jälleen tuleva verraten kuuma vaikka oltiinkin syyskuussa.

Vuoristossa kesä jatkuu lämpönä pidempään, vaikka oikea talvi lumineen tuleekin varmasti joka vuosi jatkuen pahimmillaan toukokuulle.

kuuman aamupäivän virkistäjä

Onnelliset koirat lötköttivät aurinkoläikissä ja ottivat kiitollisina vastaan kaiken rapsutuksen.

Aitan takaa ilmestyi valkoinen Ruusa vuohi ottamaan oman osansa rapsutuksista. Ruskea vuohi, vanharouva-Ruusan lapsi oli arempi, mutta sitäkin uteliaampi. Se kiipeili ulkokatoksen muurilla, kävi nuohoamassa tulisijaa ja lopulta hyppäsi pöydälle.
Mutta rapsuttaa se ei antanut kenenkään.

vuohien joutelias aamupäivä

utelias

Istuimme varjossa ja meillä ei ollut kiire mihinkään vaikka tiesimme seuraavan majapaikkamme odottavan jo Visokossa.

Tuntui kuin olisimme olleet metsien keskellä olevassa majapaikassa viikon vaikka aikaa oli kulunutkin vain muutama päivä.

Hyvästelimme Nepun ja Jasminin perheineen ja lupasimme tulla uudelleen ja se lupaus oli helppo antaa, sillä tiesi ettei se olisi pelkkää sanahelinää.

Niin paljon jäi näkemättä ja kokematta, niin paljon tuota vuoristokylää ja aluetta jäi kaipaamaan. Moni asia kaihertamaan.

Jospa joku päivä …

ps. Jos kiinnostuit Vukon Konakista suosittelen tekemään matkan sinne itse – mikään kertomus tai toisen käden kautta kuultu ei kuitenkaan vastaa sitä miten sen itse kokee.
Nepu ja Jasmin ottavat teidät vastaan varmasti yhtä avosydämellisesti kuin meidätkin, kiitos siitä heille.